Mannerheim ja Siilasvuo olivat Tornion maihinnousun todelliset avainhenkilöt

Kesän 1944 torjuntavoitoista huolimatta oli selvää, että Neuvostoliitto tulisi uusimaan jossain vaiheessa suurhyökkäyksensä. Yhtä varmaa oli, ettei Suomen puolustus kestäisi loputtomiin. Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimin arvion mukaan voimavarat riittivät kolmen kuukauden taisteluun, ja Suomen poliittinen johto teki tilanteesta omat johtopäätöksensä. Elokuun ensimmäisenä päivänä Risto Ryti erosi tasavallan presidentin tehtävästä ja tilalle valittiin Mannerheim. Se oli ensimmäinen suuri askel matkalla kohti Lapin sotaa.

Risto Ryti oli hankkinut Hitlerin Saksalta aseavun lupauksella, ettei hän tai hänen nimittämänsä hallitus tekisi erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Ryti uhrasi itsensä harkitusti, sillä Mannerheim ei katsonut olevansa velvoitettu pitämään edeltäjänsä lupausta. Myös Edwin Linkomiehen hallitus pyysi eroa, ja Mannerheim suostutteli uudeksi pääministeriksi Antti Hackzellin. Näin Suomi pääsi aloittamaan pitkän tien kohti rauhaa, mikä rekisteröitiin myös Saksassa. Vain pari päivää Mannerheimin valinnan jälkeen suurlähettiläs Wipert von Blücher ilmoitti sisäpiiritietojensa perusteella Saksan ulkoministeriöön, mikä oli presidentin vaihdoksen todellinen syy.

Suomen pyrkimykset erillisrauhaan tulivat Saksalle selväksi viimeistään elokuun puolivälissä, kun sotamarsalkka ja OKW:n (Oberkommando der Wehrmacht) komentaja Wilhelm Keitel vieraili Suomessa. Keitel esitteli 17. elokuuta Mikkelissä voitonvarman tilannekatsauksen, mikä ei tietenkään vakuuttanut isäntiä. Mannerheim ilmoitti Keitelille, ettei Rytin tekemä henkilökohtainen sitoumus velvoittanut häntä. Suomi oli astunut ulkopolitiikassaan uudelle tielle, ja jälleen kerran Mannerheim oli itsenäisyyden säilyttämisen takuumiehenä. Samana iltana Mannerheim laati testamenttinsa.

Viimeistään Keitelin vierailun jälkeen saksalaisille oli selvää, ettei Suomi tulisi seisomaan aseveljenä hamaan loppuun saakka. Suomen erillisrauha oli enää ajan kysymys, ja saksalaiset kokivat entistä suuremmaksi uhaksi Etelä-Suomen miehityksen mahdollisuuden. Tällöin Suomen rannikkoa voitaisiin käyttää tukikohtana Saksaan suuntautuneille pommituslennoille ja merioperaatioille. Petsamon, Ahvenanmaan ja Suursaaren lisäksi muulla Suomella ei ollut Saksalle merkitystä, kunhan strategisesti tärkeät lentokentät olisivat tuhottuja.

Samoihin aikoihin Euroopan valtasuhteet kokivat mullistuksia. Romania julisti sodan Saksalle, Pariisissa saksalainen varuskunta antautui ja puna-armeija valtasi Tarton. Sen jälkeen Hitlerin rinnalla olivat Euroopassa vain Suomi ja Unkari. Kolmas valtakunta oli vaarassa sortua nopeaan tahtiin. Ilman rauhansopimusta Suomi olisi voinut olla Saksan luhistuessa ainoa Euroopan maa, joka olisi käynyt sotaa liittoutuneita vastaan.

Suomalaisessa historiankirjoituksessa on monesti jäänyt vähemmälle huomiolle Narvan rintaman merkitys Suomen sotilaspoliittiselle asemalle. Kun saksalaiset olivat jättämässä Viron maaperää, oli erillisrauha lopullisesti Suomen ainoa vaihtoehto. Toisaalta Saksalla ei ollut enää voimavaroja Suomen mahdolliseen kurinpalautukseen sotilaallisin keinoin, joten Suomi ilmoitti virallisesti Saksan valtionjohdolle, ettei Mannerheim katsonut Rytin sitoumuksen koskevan itseään. Mannerheimin perusteluna oli, ettei Rytin antama vahvistus ollut eduskunnan hyväksymä.

Suomen tilanne näkyi Neuvostoliiton asettamissa aselevon ennakkoehdoissa 29. elokuuta. Neuvostoliitto vaati Suomea katkaisemaan suhteensa Saksaan, minkä lisäksi Suomen tuli vaatia saksalaisia joukkoja poistumaan maaperältään syyskuun puoliväliin mennessä. Neuvostoliiton ehtojen mukaan määräajan jälkeen Suomessa olleet saksalaisjoukot tuli vangita ja luovuttaa liittoutuneille eli käytännössä Neuvostoliitolle. Kaikki osapuolet tiesivät vaatimuksen ja aikataulun mahdottomaksi.

Pohjois-Suomessa oli yli 200 000 saksalaista sotilasta, joilla ei ollut mielenkiintoa antautua vietäviksi venäläisille vankileireille. Elokuussa Päämajan tiedusteluosasto oli laskenut, että saksalaisten poistuminen Suomesta kestäisi puoli vuotta. Saksalaiset olivat aloittaneet jo syksyllä 1943 laajamittaisen vetäytymisen valmistelun kohti pohjoista, jossa uusi puolustuslinja kulki Käsivarressa Lätäsenolla, Jäämerentiellä Tankavaarassa ja Petsamon itäpuolella.

Hitler raivostui Mannerheimille

Suomella ja Saksalla oli yhteinen vihollinen, mutta reaalipolitiikka painoi vaakakupissa enemmän kuin aseveljeys. Suomea voi tuskin syyttää petoksesta Saksaa kohtaan. Saksa oli hylännyt Suomen talvisodassa oman etunsa nimissä, ja Suomi hylkäsi syyskuussa 1944 Saksan samoista syistä. Lisäksi Saksa oli jo päättänyt jättää Suomen Neuvostoliiton syötäväksi, mistä on todisteena Operaatio Birke.

Ruohonjuuritasolla tilanne oli samaan aikaan toinen. Suomalaiset ja saksalaiset olivat taistelleet yhdessä Neuvostoliittoa vastaan kolme vuotta. Oli selvää, ettei näitä siteitä murrettu yhdellä Moskovasta annetulla mahtikäskyllä. Syyskuun viimeisiin päiviin saakka suomalaiset ja saksalaiset kokivat edelleen olevansa aseveljiä.

Neuvostoliitto puolestaan halusi sodan Suomen ja Saksan välille useammastakin syystä. Erään arvion mukaan Petsamo vastasi suurimmillaan jopa 80 prosentista Saksan sotakoneiston nikkelintarpeesta, joten Neuvostoliitto halusi alueen nopeasti haltuunsa. Olennainen tekijä oli myös Muurmanskin sataman suojaaminen. Saksalaiset joukot olivat päässeet vain muutaman kymmenen kilometrin päähän elintärkeästä sotasatamasta jo vuonna 1941.

Lisäksi Suomessa olleet saksalaiset haluttiin sitoa taisteluun pohjoisessa, jotta ne eivät pääsisi helposti puolustamaan Saksan ydinalueita liittoutuneiden marssiessa kohti Berliiniä. Kun suomalaiset sotivat saksalaisia vastaan Lapissa, pystyi Neuvostoliiton generalissimus Josif Stalin siirtämään myös Kuolan niemimaalla olleita joukkoja Keski-Eurooppaan, jossa maanosan tulevat valtasuhteet ratkaistiin. Suomen armeijahan oli kesän mittaan näyttänyt jälleen kerran iskukykynsä Stalinille, joka päätti käyttää sitä kerrankin hyväkseen.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä Mannerheim kääntyi Stalinin puoleen, jotta aselepo saatiin solmittua mahdollisimman nopeasti. Mannerheim esitti Stalinille, että Suomi pystyi omin voimin vangitsemaan linjan Oulujoki – Oulujärvi – Sotkamo eteläpuolella olevat saksalaisjoukot ja puolustamaan kyseistä linjaa 20. Vuoristoarmeijan hyökkäystä vastaan. Edellytyksenä oli kuitenkin aselepo Neuvostoliiton kanssa.

Lapissa operoineen 20. Vuoristoarmeijan komentaja, kenraalieversti Lothar Rendulic tapasi Mannerheimin Helsingissä syyskuun toisena päivänä. Mannerheim vältteli kysymyksiä sotilasliittolaisuuden jatkumisesta, mikä kirvoitti Rendulicin lausumaan yhden siteeratuimmista Lapin sodan kommenteista. Rendulic totesi saksalaisten ja suomalaisten olevan maailman parhaita sotilaita, joiden keskinäisessä taistelussa kaatuneita olisi 90 prosenttia. Mannerheim ei herkistynyt aseveljien kehumisesta, vaan jatkoi viileää linjaansa. Hän allekirjoitti vielä samana iltapäivänä Adolf Hitlerille osoitetun kirjeen, jossa hän ystävällisin sanavalinnoin kertoi aseveljeyden virallisesta päättymisestä.

Samana iltana Suomen eduskunta vastasi Neuvostoliiton ennakkoehtoihin myöntyvästi 108 kansanedustajan jaa-äänillä. Jälkiviisaasti voidaan todeta, että samalla äänestettiin Lapin sodan aloittamisesta. Mannerheim kirjoitti Hitlerille ennen eduskunnan kokoontumista, joten hänellä täytyi olla varmuus äänestyksen lopputuloksesta. Hitler raivostui saatuaan Mannerheimin kirjeen, mutta osoitti varsin pian jopa jonkinlaista ymmärrystä Suomen päätökselle.

Siilasvuon mahdollisuus revanssiin

Syyskuussa 1944 Suomen ulkopoliittinen tilanne oli erittäin ongelmallinen. Aseet piti kääntää saksalaisia vastaan, mutta vihollisen koettiin edelleen olevan idän suunnassa. Päämajassa organisoitiin samoihin aikoihin asekätkentää, mikä oli valmistautumista sissisotaan puna-armeijaa vastaan. Asioiden tärkeysjärjestyksestä kertoo paljon se, että asekätkentä oli huomattavasti järjestelmällisempää toimintaa kuin Lapin sodan aloittaminen.

Rovaniemellä käydyissä salaisissa neuvotteluissa suomalaiset ja saksalaiset tulivat siihen tulokseen, ettei sotatoimia oikeasti aloitettaisi Lapissa. Neuvostoliitolle piti vain antaa kuva sodankäynnistä, ja saksalaiset poistuisivat materiaali mukanaan omalla aikataulullaan. Seurauksena oli episodi, joka tunnetaan kenraaliluutnantti A.F. Airon sanavalinnan ansiosta ”syysmanöövereiden” nimellä.

Syysmanöövereiden hengessä saksalaiset tuhosivat mennessään teitä ja siltoja sekä ilmoittivat etenemisvauhdistaan päivittäin suomalaisille, jotka siirtyivät kohti pohjoista sopivaa tahtia. Syyskuun viimeisiin päiviin saakka suomalaiset ja saksalaiset kokivat edelleen olevansa aseveljiä. Tietenkin venäläiset haistoivat pohjoisessa palaneen käryä, kun tuloksena ei ollut sotasaalista eikä vankeja, saati sitten kaatuneita.

Monet suomalaiset johtavat upseerit Airoa myöten suhtautuivat passiivisesti sodan aloitukseen saksalaisia vastaan. Venäläisten uhkailujen kiihtyessä Mannerheimin piti löytää sotatoimien johtoon sopiva mies. Syysmanööverit loppuivat syyskuun päätteeksi, kun tehtävään valittiin kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo.

Päätökseen suhtauduttiin Päämajassa jopa hirtehishuumorilla, sillä Siilasvuon ajoittain kiivas luonne ja suhtautuminen Hitlerin Saksaan olivat yleisesti tiedossa. On myös kerrottu, että Siilasvuon valinnassa oli annos Mannerheimin erikoista huumorintajua. Tehtävä määrättiin miehelle, joka oli ollut saksalaisten kanssa paljon tekemisissä. Olipa ratkaisun peruste mikä tahansa, oli Siilasvuo ainakin jälkiviisaasti ajateltuna kaikin puolin paras valinta.

Siilasvuon vahvuus oli rintamatehtävissä, jotka vaativat rohkeita päätöksiä. Toisaalta hän oli kaavamaisen tunnollinen ammattisotilas, joka ajatteli työnantajansa parasta. Tärkeä tekijä oli myös, että Siilasvuo oli varsinainen Lapin tuntija. Ennen kaikkea Siilasvuolla oli suomalaisesta kenraalikunnasta huonoimmat välit saksalaisten kollegojen kanssa. Siilasvuo piti saksalaisia syyllisinä puolentoista vuoden hyllytykseen rintamatehtävistä, mikä oli hänelle nöyryyttävä kokemus.

Siilasvuon komentaman III Armeijakunnan 24. syyskuuta saama tehtävä sisälsi Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten vangitsemisen, mikä tarkoitti käytännössä avointa sotaa. Samaan aikaan pohjoiseen siirrettiin lisää joukkoja kenraalimajuri Aaro Pajarin komentaman 3. Divisioonan perässä. Kenraalimajuri K. A. Heiskasen komentama 11. Divisioona sai 25. syyskuuta käskyn siirtyä Ouluun Kaakkois-Suomesta.

Siilasvuo ei piitannut syysmanööverien hengestä, vaan ryhtyi ammattisotilaana toteuttamaan saamaansa tehtävää välittömästi saavuttuaan Ouluun illalla 26. syyskuuta. Siilasvuo otti 27. syyskuuta alueen suomalaisjoukot virallisesti komentoonsa. Heti aamulla hän oli antanut 15. Prikaatin tehtäväksi etenemisen Kiimingin suuntaan, jossa sillat tuli ottaa haltuun ehjinä ja alueella olleet saksalaiset piti vangita. Myös itärajan suunnassa pohjoiseen edenneen Rajajääkäriprikaatin tehtäväksi määrättiin saksalaisten internointi. Nyt pelin henki oli se, että saksalaiset oli yllätettävä mahdollisimman suuren vankimäärän toivossa.

Mannerheimin ja Siilasvuon salainen linja?

Ensio Siilasvuon ja Wolf Halstin mukaan Hjalmar Siilasvuo oli kertonut suunnitelmansa pääpiirteissään Imatran Valtionhotellissa ennen lähtöään Ouluun. Suomalaisten oli tavalla tai toisella nopeutettava operaatiota, sillä perinteinen maasota oli Neuvostoliiton asettamien aikataulujen puitteissa poissuljettu ajatus. Pienillä joukoilla olisi kärsitty merkittäviä tappioita, ja Suomen armeijan päävoimien siirtäminen pohjoiseen olisi vienyt kohtuuttoman paljon aikaa. Lisäksi saksalaiset olisivat pystyneet hidastamaan huomattavasti suomalaisten etenemistä tuhoamalla maantiesiltoja ja miinoittamalla teitä.

Imatralla Siilasvuo oli vetänyt kartan ääressä sormellaan merireitit Oulusta Tornioon ja Kemiin. Näitä vaihtoehtoja hän tulisi käyttämään ensimmäisessä iskussaan saksalaisia vastaan. Everstiluutnantti Halsti muisti tapahtumat hyvin, sillä hän oli lopulta niiden keskipisteessä. Hänestä tuli juuri Tornion maihinnousun alla Jalkaväkirykmentti 11:n komentaja, jonka joukot saivat kunnian suorittaa uhkarohkean tehtävän.

Siilasvuo jalosti suunnitelmiaan matkalla Ouluun. Lapin sodan aloitusta on monesti kutsuttu improvisoiduksi, mutta todellisuudessa perussuunnitelma oli olemassa jo Siilasvuon saapuessa Ouluun. Siilasvuo päätti rakentaa suurmotin Kemin seudulle sekä maahyökkäyksellä Oulun suunnasta että saarrostuksella pohjoisen suunnasta.

Saarrostus merkitsi maihinnousua joko Kemissä tai Torniossa. Panssaridivisioonan tuli edetä Pudasjärveltä Kemin eteläpuoliselle alueelle, ja sen itäpuolella 6. Divisioonan piti edetä Pudasjärven kautta Rovaniemen suuntaan. Rajajääkäriprikaatin tehtäväksi jäi teiden puhdistaminen saksalaisista linjalla Suomussalmi – Kuusamo – Salla, sillä pelkona oli puna-armeijan saapuminen "avuksi" idästä.

Siilasvuo päätti todennäköisesti 27. päivän illalla maihinnoususta Kemiin, mikä tarjosi yllätysmahdollisuuden saksalaisten selustassa. Siilasvuo päätyi operaatioon, jossa avainasemassa oli Kemin valtaus yhdistetyllä maarintamahyökkäyksellä ja maihinnousulla. Kemin maihinnousun järjestelyt tehtiin erittäin nopealla aikataululla. Joukkojen kuljetuksiin sopivat rahtilaivat keskitettiin Ouluun. Kaikki valmistelut tehtiin evakuointikuljetusten varjolla, ja H-hetken lähestyessä Toppilan satama-alue eristettiin.

Kemin maihinnousu oli tarkoitus tehdä syyskuun 30. päivän vastaisena yönä, ja se olisi ollut vielä suurempaa uhkapeliä kuin vuorokautta myöhemmin toteutunut Tornion operaatio. Rahtilaivojen purku olisi kestänyt perillä Ajoksen satamassa pitkälle iltapäivän puolelle, sillä saksalaiset olivat upottaneet laiturilta esteeksi kaikenlaista romua. Laivat olisi pitänyt ensin ankkuroida kauemmaksi merelle, josta miehet ja varusteet olisi kuljetettu maihin veneillä ja proomuilla. Sen jälkeen olisi ollut vuorossa kaupungin valtaaminen yllätyshyökkäyksellä.

Saksalaisilla oli Kemin lähistöllä Divisioonaryhmä Kräutlerin päävoimat, jotka olisivat ehtineet suomalaisten kimppuun kenties jo satama-alueen läheisyydessä. Lisäksi Kemin lentokenttä oli saksalaisten hallussa. Kun lentokentältä oli matkaa Ajoksen satamaan ainoastaan kymmenkunta kilometriä, olisi suomalaisjoukkojen maihinnousu voinut kariutua huonolla tuurilla jo satama-alueelle.

Päämajan operatiivinen osasto vastusti Kemin maihinnousua jyrkästi, sillä sen riskit olivat liian suuret. Seurauksena oli, että Päämajan ja Siilasvuon suhteet kärjistyivät äärimmilleen. Operatiivisen osaston rauhallinen päällikkö, eversti Valo Nihtilä ilmoitti Siilasvuolle Päämajan kieltävän maihinnousun Kemiin. Tulisieluisen Siilasvuon vastaus oli vielä mahtipontisempi: hän ilmoitti ottavansa vastaan käskyjä ainoastaan Mannerheimilta.

Siilasvuo piti päänsä ja Jalkaväkirykmentti 11 lähti marssille kohti Toppilan satamaa 29. syyskuuta puolen päivän jälkeen. Kemistä ei kuitenkaan tullut Lapin sodan avainoperaation kohdetta. Toppilan sataman lähellä rykmentti sai käskyn kääntyä takaisin, sillä aikalaislähteiden mukaan Perämerellä oli nousemassa syysmyrsky. Todellisuudessa sääolosuhteet eivät kuitenkaan olleet pääsyy maihinnousun kohteen siirtämiselle.

Maihinnousu Kemiin oli sotatoimena arveluttava jo pelkästään sen vuoksi, että rykmentin miehet puhuivat määränpäästään Oulussa täysin avoimesti. Oli suoranainen ihme, etteivät Kemissä olleet saksalaiset päässeet moisen tiedottamisen jälkeen operaatiosta jyvälle, sillä Oulussa oli vielä tuohon aikaan paljon saksalaisten tiedonantajia.

Päämaja sai mieluisia uutisia Kemin maihinnousun perumisesta. Mikkelissä ei kuitenkaan tiedetty, että Oulussa puhalsivat jo uudet tuulet. Maihinnousun kohde vaihtui Tornioksi, mutta tällä kertaa Siilasvuo päätti pitää suunnitelmansa viimeiseen saakka salassa Päämajalta. Siilasvuo tosin ilmoitti muodollisesti Päämajaan operaation alkamisesta, kun laivat olivat jo merellä. Tieto saavutti tarkoituksellisesti Mikkelin niin myöhään, ettei mitään ollut enää tehtävissä.

Syyskuun viimeisenä päivänä Neuvostoliitto uhkasi Suomea miehityksellä. Nootin mukaan suomalaisten tuli aloittaa todelliset sotatoimet lokakuun ensimmäisen päivän aamuna kello 8.00. Mikäli suomalaiset eivät aloittaisi konkreettista sotaa, oli luvassa puna-armeijan apu saksalaisten karkottamisessa Suomen maaperältä.

Kapteeni ja myöhempi kenraali Ensio Siilasvuo oli Tornion taisteluissa Halstin esikuntapäällikkönä. Siilasvuon mukaan Mannerheim soitti hänen isälleen myöhään syyskuun viimeisen päivän iltana. Mannerheim oli huolissaan Neuvostoliiton miehitysuhkauksista, jolloin Hjalmar Siilasvuo lupasi seuraavaksi päiväksi hyviä uutisia. Valitettavasti Ensio Siilasvuon äidiltään kuulema tarina ei paljasta, kertoiko Hjalmar Siilasvuo Mannerheimille, että lokakuun ensimmäisenä päivänä Jalkaväkirykmentti 11 astuisi maihin Torniossa.

Noihin aikoihin eversti Lauri Sotisaari tapasi Siilasvuon Oulussa. Sotisaaren mukaan Siilasvuo kertoi, että hänellä oli sekä aamulla että illalla tietyllä kellonlyömällä kotoaan suora puhelinyhteys Mannerheimiin. Vanhana viestiupseerina Sotisaari ihmetteli asiaa, koska puheluja voitiin kuunnella helposti. Siilasvuo oli todennut, että hänellä oli oma suora linjansa Mannerheimin työhuoneeseen Helsinkiin. Sotisaaren mukaan Siilasvuo kehui erikoisen tarinan päätteeksi, ettei kyseistä linjaa kuunnellut kukaan.

Suomi siirtyi liittoutuneiden puolelle

Siilasvuo toteutti suuren uhkapelinsä ja lähetti lokakuun ensimmäisen päivän vastaisena yönä 2 900 miestä kolmella rahtilaivalla Toppilasta Tornion ulkosatamaan Röyttään. Kirkkaalla säällä kolme rahtilaivaa olivat täysin suojattomia ilmahyökkäystä vastaan, joka olisi voinut muutamassa minuutissa päättää operaation alkuunsa. Rahtilaivoissa ei ollut pelastusveneitä läheskään tarpeeksi, ja täysosumien tullen lastiruumat olisivat olleet lähes 3 000 suomalaisen hautoja. Kyseessä olisi ollut Suomen sotahistorian suurin katastrofi.

Suomalaisilla oli tuuria, sillä Kemin lentokentällä ollut Stuka-laivue ei olisi päässyt ilmaan aamuyöstä alkaneen rankkasateen ansiosta. Suomalaiset onnistuivat nousemaan maihin Röyttän satamassa aamulla kello 7.45 saksalaisten huomaamatta ja aluksi sotatoimi onnistui vähintäänkin odotusten mukaisesti. Aiemmin yöllä Torniossa oli alkanut kaupunkisaaren (Suensaari) puhdistaminen saksalaispesäkkeistä, joita olivat upseerikerho, 6. SS-Vuoristodivisioona Nordin pääsidontapaikka West ja Wehrmachtin kenttäsairaalaosasto 1/521.

Maihinnousulla Tornioon Siilasvuo teki tempun, johon tuskin kukaan muu suomalaiskenraali olisi pystynyt: hän yllätti sotatoimellaan saksalaiset, Päämajan ja valvontakomission. Varhain lokakuun ensimmäisen päivän aamuna Siilasvuon johtamassa operaatiossa tehtiin historiaa, sillä Suomi siirtyi konkreettisesti liittoutuneiden puolelle.

Siilasvuo ilmoitti 1. lokakuuta optimistisesti Mannerheimille, että Torniossa oli kaikki selvää. Virheellinen tieto kertoo sekä Siilasvuon optimismista että sodanjohtamisen vaikeudesta 135 kilometrin päästä Oulusta. Todellisuudessa Siilasvuon johtama operaatio pysähtyi heti ensimmäisenä päivänä "Tornion taikayöhön", kun janoiset suomalaiset sotilaat löysivät saksalaisten alkoholivaraston.

Kaikkiaan Tornion maihinnousu oli Pohjois-Suomessa olleille saksalaisjoukoille shokki. Suomalaiset katkaisivat tärkeän vetäytymisreitin Tornion kautta Muonioon, ja vaarassa oli myös, että suomalaiset pystyisivät katkaisemaan myös ainoaksi vetäytymisreitiksi jääneen maantien Kemistä Rovaniemelle. Nopeasti lisävoimia kokoon haalineet saksalaiset yrittivät vallata Tornion kaupunkialueen takaisin, sillä kysymyksessä oli logistisesti tärkeä keskus.

Tornion taistelut kestivät kahdeksan päivää, joiden aikana taisteltiin sekä Tornion itäpuolella Raumon lohkolla että Tornion pohjoispuolella Vojakkalan lohkolla. Olen kirjoittanut rajakaupungin taistelutapahtumista yksityiskohtaisesti teoksissa Tornion maihinnousu 1944 – Lapin sodan avainoperaatio, Kenraalin viisi sotaa – Hjalmar Siilasvuon elämäkerta sekä Lapin sota 1944–1945.

Taistelujen päätteeksi suomalaiset saivat kohtuullisen sotasaaliin ja yli satoja vankeja vietäviksi venäläisten vankileireille. Kahdeksan päivän aikana Torniossa kaatui noin 450 ja haavoittui noin 1 300 suomalaista. Kaatuneita suomalaisia oli suunnilleen saman verran kuin Raatteen tien taistelussa talvisodassa.

Mika Kuljun Mannerheim - Valtiomies, sotilas ja kosmopoliitti ilmestyy kesällä 2026.

Blogin kuvien kuvatekstit:

Suomen marsalkka Mannerheim piti langat käsissään myös Tornion maihinnousussa, mikä oli käytännössä hänen ja kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon komentama operaatio. SA-kuva.

Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo poikiensa Rolfin ja Ension kanssa. Pojat olivat mukana Tornion maihinnousussa. SA-kuva.

Tornion taisteluissa suomalaiset hyödynsivät saksalaisia aseita, kuten panssarinkauhua. Kuva on Ala-Raumon kylältä Tornion ja Kemin väliseltä maantieltä. SA-kuva.

Teksti on julkaistu alunperin Kenttäpostia lehdessä 4/2025.