Kävin ensimmäisen kerran Raatteen tiellä 1970-luvun lopulla. Siihen aikaan Kainuun rastiviikko oli perheemme jokakesäinen odotettu tapahtuma, joka tarjosi pikkupojalle monenlaisia seikkailuja suunnistuskilpailujen ohella. Eräänä kesänä vierailimme Purasjoen asemissa, joissa muistan leikkineeni ja kierrelleeni juoksuhautoja sekä korsuja suurella innostuksella. Siihen aikaan juoksuhaudoissa oli rekvisiittana kiväärinhylsyjä, jotka kiinnostivat minua suuresti. Vanhempieni huomaamatta keräsin hylsyt talteen kotipihan sotaleikkejä varten.
Isäni huomasi hylsykokoelmani vasta autossa, kun olimme jo lähteneet takaisin kohti kirkonkylää. Palasimme takaisin, ja isäni kävi viemässä hylsyt takaisin juoksuhautoihin. Se on ensimmäinen kokemukseni Raatteen tiestä. Varmaan kävimme monilla Suomussalmen vierailuillamme muissakin historiallisissa kohteissa, mutta niistä ei jäänyt yhtä vahvaa muistijälkeä kuin noista hetkistä Purasjoella.
Seuraavan kerran Raatteen tie ilmestyi elämääni vuonna 1995, jolloin olin opiskelemassa historiaa Oulun yliopistossa. Graduni valmistelun parissa tein tutkimuksia silloisessa Sota-arkistossa Helsingissä. Gradun työstämisen ohessa minulla jäi vapaa-aikaa, jonka käytin isoisäni Heikki Kuljun (1915 ̶ 1941) henkilöhistorian tutkimiseen. Kersantti Kulju kaatui Jatkosodassa Sallassa, ja tämän minulle tuntemattomaksi jääneen lähisukulaisen tarina kiinnosti minua kovasti. Hänen kantakortistaan ilmeni, että hän oli ollut talvisodassa Suomussalmella ja Kuhmossa.
Minuun teki suuren vaikutuksen, kun isoisäni taistelupaikoissa mainittiin Raatteen tie. Olihan se Suomen historian kuuluisimpia kohtalonpaikkoja. Mielenkiintoni aihetta kohtaan heräsi, mutta meni kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin pääsin siihen toden teolla kiinni. Sitä ennen olin saanut isältäni ennakkoperintönä Heikki Kuljun sota-ajan kirjeet, joista osa oli kirjoitettu Suomussalmella.
Heikki Kulju oli Jalkaväkirykmentti 27:n toisen konekiväärikomppanian ryhmänjohtajana Haukiperän lossin, Hulkonniemen ja Haukilan taisteluissa. Isoisäni näki ja koki Suomussalmella harvinaisen karuja asioita. Hänen läheinen kaverinsa, alikersantti Uule Mäkikorttila kaatui Peuronkankaalla tammikuun ensimmäisenä päivänä 1940. Heikki näki ystävänsä ryöstetyn ruumiin muutama päivä myöhemmin, kun suomalaiset iskivät samaa reittiä pitkin tielle. Seuraavaksi isoisäni oli konekivääriryhmän johtajana aitiopaikalla todistamassa Raatteen tien jäätynyttä helvettiä. Taistelun jälkeen hän oli lapiotöissä vahvistamassa Purasjoen asemia ennen kuin Jalkaväkirykmentti 27 siirrettiin Kuhmon rintamalle. Nuo tapahtumat olivat tärkeä osa nuoren miehen lyhyeksi jäänyttä elämää.
Ensimmäisestä Raate-kirjasta tuli bestseller
Opiskelujen keskellä aloitin vuonna 1997 kirjailijanurani ja tein journalistina töitä televisiolle, radiolle ja sanomalehdille. Vuoteen 2004 mennessä oli kirjoittanut, toimittanut ja kustannustoimittanut monia erilaisia tietokirjoja, joista yksikään ei käsitellyt sotahistoriaa. Vuoden 2005 lopulla olin Helsingissä vierailulla Ajatus Kirjojen kustannuspäällikön Jan Erolan luona. Jan kysyi hyviä pohjoisia kirjanaiheita, jolloin nostin esille Raatteen tien. Mielestäni legendaarisesta taistelusta oli tutkimusteni valossa paljon uuttakin kerrottavaa. Tapaamisen jälkeen kirjoitin nopeaan tahtiin synopsiksen, ja yhtä nopeasti minulla oli käsissäni kustannussopimus. Kirjan työnimi oli Raatteen tie – Talvisodan pohjoinen sankaritarina, joka jäi myös kirjan lopulliseksi nimeksi.
Synopsiksessa kirjoitin innokkaasti ja lennokkaasti muun muassa seuraavaa:
Uusia näkökulmia aiheeseen löytyy varmasti tutkimustyön varrella. Totesin tämän faktan jo 1990-luvun puolivälissä, kun keräsin aineistoa pro gradu –työhöni, joka käsitteli suojeluskuntien urheilutoimintaa Pohjois-Suomessa. Esimerkiksi Suojeluskuntajärjestössä pitkään vaikuttanut Tahko Pihkala on yksi Raatteen tien suurimmista pohjustajista, sillä hän vei 1920-luvun alussa suomalaisen hiihdon tasamaalta murtomaalle. Kuten tunnettua, suomalaisten loistava hiihtotaito on olennainen osa talvisodan legendaa. Venäläinen näkökulma Raatteen tiehen on puolestaan oma lukunsa.
Uusista historiantutkimuksen näkökulmista huolimatta motivaationi teoksen kirjoittamiseen lähti kuitenkin puhtaasti kiinnostuksestani Heikki Kuljun sotapolkuun ja halustani tehdä edes yksi kirja varsinaisen koulutusalani parissa. Sen suurempia suunnitelmia sotakirjailijan urasta minulla ei tuolloin ollut. Kirjan ilmestymisen ohitin melkein olankohautuksella, sillä siihen aikaan minulla oli paljon tärkeämpiä asioita mielessäni. Marraskuussa 2007 yhden viikon aikana minusta tuli kaksosten isä, vietin ensimmäisen isänpäiväni ja kirjani nousi bestselleriksi myyntilistoilla. Asioiden tärkeysjärjestys oli nimenomaan tämä. Silloin en voinut todellakaan aavistaa, että palaisin Raatteen tien aihepiiriin vielä useampaan otteeseen.
Ensimmäinen sotakirjani menestyi kaupallisesti alusta saakka. Jan Erola ehdotti laajemman laitoksen tekemistä kansainvälisiä markkinoita ja talvisodan syttymisen 70-vuotispäivää ajatellen. Laajennettu laitos julkaistiin vuonna 2009 ja se myy edelleen kunnioitettavia määriä vuosittain. Nykyajan kustannusalan kehityksen huomioiden se on saavutus, jota olen oppinut itsekin vuosien varrella arvostamaan. Raatteen tie on julkaistu myös Ruotsissa ja Liettuassa, minkä lisäksi se ilmestyi aikaansa edellä olleena englanninkielisenä iPad-sovelluksena Frozen Hell vuonna 2011. Sovellusta varten editoin alkuperäisen kirjan tekstit uuteen muotoon, jonka pohjalta julkaistiin vuonna 2013 kuvateos Raatteen tie – Jäätynyt helvetti. Tätä kirjoitettaessa Raatteen tien suomenkielisten laitosten painosten yhteismäärä on 39 000 kappaletta.
Edellä mainitsemieni teosten lisäksi käsittelin Raatteen tien taistelua kirjassa Kenraalin viisi sotaa – Hjalmar Siilasvuon elämäkerta, joka julkaistiin vuonna 2011. Kirjoittamisen ohella kokonaan oma lukunsa ovat lukuisat Raatteen tien taistelusta kertovat luennot, joita olen käynyt pitämässä Etelä-Ruotsissa saakka. Marraskuussa 2017 kyseessä oli Sanna Seppäsen Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi organisoima viiden paikkakunnan ikimuistoinen luentokiertue, jossa kolmantena esiintyjänä oli silloinen Raatteen Portin toiminnanjohtaja Pirjo Kähkönen. Paikkakunnat olivat Södertälje, Mariestad, Uddevalla, Smedjebacken ja Östhammar.
Erikoinen kokemus oli myös luentosarjani Raatteen tien taistelusta Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan salissa, johon mahtuu turvallisuusmääräyksien mukaan maksimissaan 190 henkilöä. Kaikki alkoi siitä, kun pidin joulukuussa 2009 yksittäisen luennon täydelle salille. Sille toivottiin yleisön pyynnöstä uusintaa, koska pettyneitä ihmisiä oli jäänyt salin ulkopuolelle. Lupauduin pitämään toisen luennon tammikuussa. Hämmästykseni oli melkoinen, kun toisella luennolla salin ulkopuolelle jäi yhtä paljon ihmisiä kuin mahtui sisään! Lopulta pidin saman luennon yleisön pyynnöstä täydelle salille myös helmikuussa, maaliskuussa ja huhtikuussa. Viimeisen luennon päätteeksi totesin, että kevään tullen lumet sulavat ja tämäkin talvisota saa nyt loppua. Vastaavaa suosiota luennoitsijana tuskin tulee toista kertaa vastaan kirjailijan uralla.
Kiintoisia ovat olleet myös vierailuni sotahistoriallisessa Raate-tapahtumassa, jossa olen luentojen pitämisen lisäksi päässyt tapaamaan kollegoja. Parhaimpana päivänä olen pitänyt aihepiiristä kolme erillistä luentoa. Raate-tapahtuman lisäksi olen kiertänyt Suomussalmen taistelupaikkoja muun muassa Ruotsin radion toimittajan kanssa ja kommentoinut Raatteen tien taistelun merkitystä Ylen tv-uutisissa. Nämä ovat muutamia esimerkkejä vierailuistani Suomussalmella.
Raate tarjoaa edelleen uusia seikkailuja
Kiinnostukseni Raatteen tietä kohtaan ei ole jäänyt pelkästään useamman kirjan kirjoittamiseen ja niihin liittyvien luentojen pitämiseen. Jännittävimmät hetkeni Raatteen kylässä koin elokuun lopulla vuonna 2017, jolloin seisoin Raatteen maratonin lähtöviivalla. Intohimoisena urheilumiehenä en malta tässä yhteydessä olla palaamatta tuon elokuisen päivän muistoihin.
Raatteen maratonin reitti kulkee pitkin taistelusta tunnettua tietä. Ensimmäiset noin 18 kilometriä juostaan kevyen vaihtelevassa maastossa Raatteen portille saakka, jossa käydään kierros Talvisodan monumentilla. Soratieosuuden varrella on muun muassa kuuluisa Likoharjun talo, jonka vieressä on pätkä alkuperäistä Raatteen tietä. Lisäksi tällä osuudella ovat Purasjoen entisöidyt puolustusasemat ja venäläisten muistomerkki suojoukkohaudan lähellä.
Raatteen portin jälkeen juostaan läpi kuuluisan mottitaistelualueen, jonka näkyvin maamerkki on Haukilan talokukkula. Tällä paikalla tien vieressä on ukrainalaisten pystyttämä muistomerkki. Kuomanjoen ylityksen jälkeen seuraava kiinnekohta on Liekki-patsas, minkä jälkeen reitti kulkee Haukiperän kautta Ämmänsaareen. Maali odotti Kiannon kuohut -kylpylän lähistöllä, jossa kenttäkeittiö tarjosi kisan päälle hernerokkaa.
Olen entisenä kilpaurheilijana juossut maratoneja huvikseni muun muassa Etelä-Afrikassa savannilla villieläinten keskellä, Kiinan muurilla, Rio de Janeiron rannoilla, Loch Nessin hirviön järvimaisemissa ja Honolulun paahtavassa helteessä. Kaikilla kuuluisilla kansainvälisillä maratoneilla on viehätyksensä, joka perustuu yleensä niiden taustalla olevaan mielenkiintoiseen tarinaan. Tästä näkökulmasta Raatteen maraton voisi oikeanlaisella markkinoinnilla kasvaa kansainväliseksi tapahtumaksi, sillä taistelun tarinahan on äärimmäisen mielenkiintoinen ja dramaattinen.
Juostuani Raatteen maratonin olisi voinut luulla, että olin kokenut kaiken mitä tällä pienen kylän mukaan nimetyllä tiellä on minulle annettavaa. Henkilökohtaisesti tärkein aiheeseen liittynyt työni valmistui kuitenkin vasta seuraavana vuonna. Teokseni Kirjeitä Raatteen tieltä – Suomalaisen kersantin sotapolku Suomussalmelta Sallaan kertoo isoisäni Heikki Kuljun tarinan ja pidän sitä urani henkisenä pääteoksena. Olen ikuisesti kiitollinen silloiselle Gummeruksen tietokirjojen kustannuspäällikölle Sakari Heiskaselle, että sain toteuttaa unelmani tuosta kirjasta. Se merkitsi minulle erittäin paljon. Teos kertoo isoisäni tarinan lisäksi oman tutkijanurani vaiheista ja summaa tuotantoni sotahistorian parissa.
Vuosien vierimisestä ja kaikista seikkailuista huolimatta Raate tarjoaa edelleen uusia elämyksiä. Maaliskuussa 2019 olin tutuissa maisemissa kuvausryhmän mukana valmistelemassa tv-sarjan pilottia. Tuolloin olin ensimmäisen kerran majoittuneena entisellä Haukilan koululla, johon ihastuin välittömästi. Erityisesti mieleeni jäivät majatalon ja Raatteen Portin isännän Reima Haapojan kertomat kummitustarinat, joiden päälle oli hienoa juosta lenkki Kuomanjoelle ja takaisin. Kieltämättä pimeä ilta ja tietoisuus joukkohautojen läheisyydestä loivat lenkille omanlaistaan historianlehtien havinaa. Erityisen aavemainen tunnelma oli poikkeamallani ukrainalaisten muistomerkillä Haukilassa. Haapojan mukaan öisin läheiset metsät täyttyvät kuolleiden ukrainalaisten sotilaiden huokauksista…
Kesällä 2020 kävin uusien tutkimuksieni yhteydessä perheeni kanssa Raatteen tiellä. Raatteessa kipusin poikieni kanssa rajavartion torniin, josta pääsin ihailemaan näkymiä Venäjän puolelle. Seuraavana päivänä kävimme maastoretken, joka noudatteli isoisäni sotapolkua Kuomanjoen asemista Peuronkankaan kautta kiertäen Haukilan mäelle. Oppaana oli jälleen kerran Karilan isäntä Teuvo Saharinen, jonka maastontuntemusta olen oppinut suuresti arvostamaan. Myöhemmin saman vuoden marraskuussa olin kaksi päivää tutkimassa Raatteen tien maastoja tv-sarjan kuvausryhmän, arkeologien ja tietenkin Saharisen kanssa.
En olisi tietenkään pikkupoikana voinut kuvitella, että Suomussalmesta ja Raatteen tiestä tulee erikoinen ja olennainen osa elämääni. Yllättävällä tavalla isoisäni tarina ja Raatteen tien taistelusta kirjoittamani teokset ovat viitoittaneet ammatillista uraani. Tätä kirjoittaessani minulla on lisäksi vahva tunne, että tulen palaamaan näihin maisemiin töissäni vielä useampaan kertaan. Suomussalmen suhteen suurin haaveeni onkin, että jonain päivänä vaellan sinisissä järvimaisemissa kaikessa rauhassa ja nautin kalastamisesta ilman mitään kosketusta sotahistoriaan. Olen varma, että sekin hieno päivä koittaa jonain armon vuonna.
Kuvatekstit:
Heikki Kuljun kirje vaimolleen Valvalle 8. tammikuuta 1940, kun Raatteen tien taistelu oli juuri päättynyt.
Heikki Kulju (1915 ̶ 1941) on ollut kirjoittajalle suuri inspiraation lähde monessa Raate-aiheisessa teoksessa.
Mika Kulju ja Jan Erola esiintymässä Raatteen Portissa talvisodan syttymisen 80-vuotismuistojuhlan yhteydessä järjestetyssä yleisötilaisuudessa 30. marraskuuta 2019.
Mika Kulju luennoimassa maastoreissulla Turjanlinnan rantasaunalla syksyllä 2011.